29.1.2018

MAASTA TOISEEN

Matkustaminen Espanjan ja Suomen välillä vuodenvaihteessa, on saanut minut pohtimaan kahden erilaisen kulttuurin äänestyskäyttäytymistä ja vallankäyttöä. Barcelonan kahinat ja Suomen rauhalliset presidentinvaalit ovat ääripäitä kansalaisten reaktioissa. Suomessa vaalit olivat tosin kilpajuoksu, jonka voittaja oli etukäteen tiedossa. Espanjassa käytettiin diktatuurille ominaista väkivaltaa, jollaista demokraattisesti johdetussa valtiossa ei kuvittelisi olevan.

Koskaan aikaisemmin suomalaiset eivät ole irtaantuneet puoluesidonnaisuudesta yhtä paljon kuin nyt, sanoo emeritusprofessori Heikki Paloheimo. Helsingin Sanomien mukaan bakteerin kasvun seuraaminen tarjoaa enemmän mielenkiintoa kuin vaalikampanja ”kahdeksan monotoonisen ehdokkaan” välillä. Tämä rinnastus on mielestäni vähintään ontuva. Katsoin kaikki television vaalikeskustelut ja tentit sekä muutamia kuuntelin myös radiosta, eikä yksikään pitkästyttänyt minua.

Saksalaiset tiedotusvälineet kuvailivat, että suomalaiset etsivät presidentinvaaleissa tyyntä arvaamattomuuden aikana. Deutsche Wellen nettisivujen presidentinvaalijutussa katsotaan, että Suomessa pelataan varman päälle. Istuva presidentti Sauli Niinistö nähdään tylsänä mutta, varmana valintana yhä epävakaammassa maailmassa. Ehkä näissäkin kommenteissa haiskahtaa pelon lietsomisen tuulahdus, mikä on ollut ominaista myös suomalaisissa tiedotusvälineissä. Onko siihen aihetta, on kokonaan toinen juttu.

Onko onnellisia ratkaisuja olemassa

Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla. (Saarnaaja 1:9) ”Ei edes Pohjantähden alla”, jatkaa hän ”lempirunoilijansa” Teemu Keskisarjan sanoin.

Puhutaan valmiista maailmasta, mutta todellisuudessa se muuttuu yhä keskeneräisemmäksi. Nationalismin tarina jatkuu, ja ilmeisesti se pysyy eurooppalaisen politiikan olennaisena ainesosana vielä pitkään, sillä olihan se keskeinen ajatus Euroopan Unionia rakennettaessa. Euroopan ja koko maailman johtajat korostavat, että väkivallalla ei saada ratkaistua kriisejä ja sotia. Neuvotteleminen ja sopiminen ovat ainoat keinot osapuolien keskinäisten erimielisyyksien ratkaisemisessa, entä Kataloniassa armon vuonna 2018.

Eurooppa on kansallisvaltioajattelun eli nationalismin kehto. ”Olisiko muka jokin muu rakenne, jonka ympärille yli seitsemän miljardia ihmistä pystyisi planeettaansa järjestämään”. (Kuoleman tanssi, Askeleita nationalismin Euroopassa: Heikki Aittokoski)

Kreikkalainen demokratia

Ateenan kultakauden demokratia ei ollut oikeastaan lähelläkään nykyistä länsimaista käsitystä demokratiasta, sillä 400-luvun (eaa.) aikuisväestöstä vain noin viidesosalla oli äänioikeus. Tärkeistä asioista ensin keskusteltiin, ja sitten äänestettiin vapaiden, asekuntoisten, syntyperäisten miesten kesken, jotka muodostivat täysivaltaisten kansalaisten joukon. Käytännössä päätökset luisuivat suppealle ydin piirille. Naiset, orjat ja muualta tulleet suljettiin pois valtion hallitsemisesta.

Kyseessä oli todennäköisesti ensimmäinen suoraan demokratiaan perustuva hallintotapa. Kaikki täysivaltaiset kansalaiset osallistuivat kansankokouksiin, valtion virkoja jaettiin arpomalla, ja jokaisen kansalaisen velvollisuus oli osallistua valtion asioiden hoitoon.

Ateenan kaupunkivaltio rakentui vapauden eetokselle – vaikka vapaus koski vain miehiä – sekä oman valtiomuodon ylemmyydestä ja omien kansalaisten etevämmyydestä. (Demokraattinen perintömme: Kai Alhanen ja Tuukka Perhoniemi)

Joka tapauksessa 400-luvun (eaa.) Ateenan demokraattisen kauden kulttuurien kukoistus muodostaa perustan merkittävälle osalle länsimaisen sivilisaation myöhempiä saavutuksia.

Sota tuhosi kukoistuksen

Jostain syystä menestyvän kansakunnan tai valtion fanaattinen tarve on aina laajentua ja alistaa muita kansoja ja maa-alueita hallintaansa. Tämä taipumus yleensä ennen pitkää tuhoaa myös koko alkuperäisen valtion. Niin kävi myös kukoistavalle ja demokraattiselle Ateenalle.

Ateenalainen Thukydides (n. 455 – n. 395 eaa.) kuvaa Ateenan ja Spartan välistä kolmekymmenvuotista sotaa teoksessaan Peloponnesolaissota. Sitä on pidetty kriittisen historiantutkimuksen alkusysäyksenä. Teokseen sisältyy Perikleen hautajaispuhe sodassa kaatuneille. Puhe sisältää kaikki ne elementit, jotka nationalismiin vetoava poliitikko sisällyttäisi nykyäänkin palopuheeseensa.

Perikles Ksanthippoksenpoika (n.495 – 429 eaa.) oli Ateenan suuruudenajan valtiomies ja taiteiden suosija, hän rakennutti myös Akropolin ja Panthenon temppelin. Ateenan ja Spartan välinen sota päättyi ateenalaisten häviöön. Viimeisenkin ajatuksen Kreikan herruudesta ja Ateenan kukoistuksesta tuhosi rutto.

Perikleen mukaan Ateenan valtion kukoistus johtui siitä, että demokratia on kiinteässä yhteydessä yksilöiden kehitykselle. Kehittyneet yksilöt luovat valtiollisen suuruuden. Demokratiassa eläminen muovaa kansalaisia kokonaisvaltaisesti. Kyseessä ei ole kuitenkaan sopeutuminen tasapäistävään muottiin. Muun muassa nämä ajatukset jäivät innoittavaksi perinnöksi jälkipolville.

Eurooppa on mahdollisuuksien maanosa

Ensimmäinen tiedetty maininta Euroopan alueesta on homeerisessa hymnissä Apollolle, noin vuodelta 522 eaa. Satakunta vuotta ennen Perikleen puhetta Kerameikoksen hautausmaalla. Eurooppa nimi on kreikkalaista alkuperää. Tarun mukaan ylijumala Zeus ryösti Eurooppa-neidon Foininkiasta valkoiseksi häräksi naamioituneena ja ui neito selässään Kretan saarelle.

Nationalismi

Saksalaisfilosofi Johann Gottfried Herder käytti nationalismi-sanaa jo 1700-luvun lopulla, vaikka brittihistorioitsija Elie Kedourien mukaan nationalismi on vasta 1800-luvun alussa keksitty oppi. Sen mukaan ihmiskunta jakautuu luontaisesti kansakuntiin ja ainoa hyväksyttävä hallinnon tapa on kansallinen itsehallinto.

”Kumpikohan nationalismi on hyväksyttävämpää tai oikeampaa; Espanjan vai Katalonian,” hän mietti ääneen.

 

Comments are closed.