9.1.2020

KIVIKOVA KOHTALO

Tämän kovan kirjoituksen lähteenä on Teemu Keskisarjan teos, Aleksis Kiven Elämäntarina, Saapasnahkatorni, josta olen poiminut kaksi henkilökuvaa ja ”Kiusaajan vihapuheita”.

Ilkeämielinen kiusaaja

Ensimmäinen suomenkielinen kirjailija

Tuota ammattinimikettä ei vielä ollut olemassakaan, kun Aleksis Kiven Seitsemän veljestä romaani syntyi. Kirjallisuudesta käytettiin 1830-luvulla aluksi sanaa ”kirja-keinot”. Siihen aikaan kirjoittajat olivat yleensä runoilijoita, ja runoilijana Kivikin aloitti kivikkoisen kirjoittajan taipaleensa. Isoveli Juhanin mukaan Aleksis hihkaisi 8-vuotiaana ensimmäisen runonsa: ”Isä suuttui ja mustaksi muuttui, kun poikia tulee kuin nallikoi, Jumala noita hallikkoo.” Isä Eerikki hallitsi poikiaan pelkällä kovalla katseellaan, mutta lapsiaan hellästi rakastava äiti Annastiina viuhutti joskus ”Koivuniemen herraa”.

Kraatarinpoika Aleksis Stenvallin (Kiven) arvellaan olleen Adlercreutsien jälkeläinen.
Todennäköisesti Aleksis syntyi saunassa kadon ja kulkutautien vuonna 1834. Kodissa ei kuitenkaan nähty nälkää. Tämä johtunee juuri siitä, että tuomari Carl Henrik Adlercreutz vuonna 1797 saattoi raskaaksi nurmijärveläisen Maria Juhontyttären, joka meni pika-avioliittoon merimies Antti Stenvallin kanssa. Väitetystä syrjähypystä johtuva siniveristen Adlerceutzien suvun verenperintö hiukan ylpisti ”Antinpoika” Eerikki Stenvallin perhettä, ja ylhäiset sukulaiset vähän auttoivatkin jälkeläisiään.

Annastiina äiti synnytti kaikkiaan viisi lasta, neljä poikaa ja tyttären. Nuorin pojista Aleksis oli äidin kultapoika. Perheeseen kuului myös orpopoika, Kipeä-Albertti. Räätäli Eerikki Stenvall oli toimeentuleva käsityöläinen, eikä ollut ihan supisuomalainen asuttuaan ruotsinkielisessä Helsingissä. Aleksiksen lapsuus oli verrattain onnellinen, mikä saattoi osittain johtua hänen siniverisestä isoisästään.

”Jotensakin kaunis mies”

Taiteilija nimeltään Aleksis Kivi oli yli 170-senttinen, ruskeatukkainen ja ruskeasilmäinen nuorukainen. Luunuppinen kävelykeppi heilui hänen kävellessään ja palttoo roikkui hartioilla. Rahvaan lapsi yliopistossa oli harvinaisuus, mutta ei häntä kiusattu. Aleksis ystävystyi mielellään itseään nuorempien opiskelijoiden kanssa, jotka ajattelivat, että Kivi oli ”intresantti ja hänessä oli piilevää neroutta”. Kun 24-vuotias Aleksis kirjautui Helsingin Keisarilliseen Yliopistoon, historiallis- kielitieteelliseen osastoon, hän ilmoitti ammatikseen (obestämd) määrittelemätön.

Yliopisto-opinnot jäivät, kun Aleksis päätti ruveta kirjoittamaan ammatikseen ja vieläpä suomen kielellä. Kirjailijan taival oli kuitenkin raskas, liian raskas, niin raskas, että se johti lopulta täydelliseen hulluuteen. Sairastelevalle Aleksikselle lannistumaton piinaaja oli varsinainen painajainen, mutta silti hän piti oman päänsä ja kirjoitti pääteoksensa Seitsemän veljestä kansankielellä. Hän uskoi itse teoksensa voimaan, eikä suotta.  Piinaaja August Ahlqvist jakoi ilkeyksiään vielä Aleksiksen kuoleman jälkeenkin.

Äpärän rankka lapsuus

August Ahlqvist (Oksanen) syntyi kuopiolaisen palvelijattaren ja vänrikki Johan Mauriz Nordenstamin laittoman suhteen seurauksena. Äiti Augustinalle sattui kaikkiaan viisi vahinkoa. August syntyi vuonna 1825, hän oli siis kymmenisen vuotta vanhempi kuin Aleksis Kivi. August oli lahjakas lapsi, ja hän sisuuntui huoranpenikkana olemisesta. Niinpä hänestä kasvoi perusilkeä ihminen ja ruma tottumus vain rumeni aikaa myöten. Hän oli ääri-ihminen jo syntyjään.

August opiskeli ja hänestä tuli kielitieteilijä. Hän matkusti Venäjän sisäosiin tutkimaan suomalaisia sukukansoja ja teki laajoja kenttätutkimuksia. Hän opiskeli myös eurooppalaisissa yliopistoissa, tutki, julkaisi ja käänsi teoksia. August sai kielitieteen palkinnon, ja seurasi Elias Lönnrotia 1863 Suomen Kielen professorina. Aleksis Kivi oli suurin ”kapula hänen rattaissaan” ja ”kivi hiersi taukoamatta hänen kengässään”. Kiven teoksia pilkatessaan Ahlqvistin väitetään sanoneen: ”Minä tiedän tämän asian, minä olen professori”.

Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Seuran ensimmäinen esimies Johan Erik Bergbom ennusti vuonna 1846: ”Ruotsalaisten kieli ei saata enää meidän maassamme menestyä ja kaunistua samoin määrin kuin kotimaallansa, vaan surkastuu sen tähden ja raukeaa, niin kuin kukatiesi osittain jo on tapahtunut, rumaksi ja naurettavaksi melskannaksi ja tajuttomaksi matkinnaksi.” Bergbom oli väärässä. Suomen kieli ei ylittänyt korkeakulttuurin kielimuuria juuri muuten kuin Kalevalan kohdalla. Suomessa kaikki ruotsinkieliset eivät olleet herroja, mutta melkein kaikki herrat olivat ruotsinkielisiä. Suomen suuriruhtinaskunta oli merkillinen poikkeus verrattuna muihin nationalismin vuosisadan kulttuuritekoihin, sillä lähes kaikkien fennomaanien äidinkieli ja vähintään koulukieli oli ruotsi. Vasta ylioppilaina he suomenkielistyivät.

Kiven omaperäinen opiskelu

Yliopistossa Aleksis kuunteli suomen ja modernin kirjallisuuden sekä historian luentoja, mutta ei tenttinyt mitään vaan keskittyi kirjailijan työhön. Itsekseen hän luki paljon paitsi suomalaisten kirjoittajien myös monien maailman mestarikirjoittajien teoksia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran käsikirjoituskilpailussa Kiven Kullervo voitti kaunokirjallisuuden sarjan. Cygnaeus ylisti Kullervoa väkevästi, mutta teokselle esitettiin myös voimakkaita korjausvaatimuksia. Aikaa myöten lupaava kirjailija Aleksis Stenvall tarvitsi myös jykevän taiteilijanimen, joka vasta myöhemmin vakiintui Aleksis Kiveksi. Kirjojen ensipainoksissa tekijä oli A. Kiwi.

Kiusaajan vihapuheet

Kiven Kullervon Ahlquist haukkui kunnolla tärkeimmässä mahdollisessa lehdessä, Suomettaressa. Kuulemma Nummisuutareita odotti vielä pahempi kohtalo, mutta sen Ahlquist jätti väliin, koska hän oli saman valtionpalkinnon tavoittelija. Ahlquistin kritiikki oli päällekäyvää ja ihon alle kaivautuvaa. Nummisuutareissa Aleksis vastasi ilkeyksiin: ”Tämä on vale ja vihapuhe kateudesta noussut”. Novelleiksi kutsutut, suppeat suorasanaiset kertomukset ja journalismi eivät kiinnostaneet Kiveä. Hän tahtoi laakerinsa runoudella ja sen hän otti tosissaan. Hän tekaisi pari Runeberg-mukaelmaa eli toisintoa, mutta hänen runoelmansa eivät saaneet yleisön suosiota. Kivi viittasi Lönnrotiin, jonka virsikirjassa oli samansuuntaista mitoitusta. Ahlqvist tiesi paremmin ja raivostui aloittelijalle. ”Hän leikkelee nim. sanoja niin kuin äkkinäinen nauriin-listijä naurista. Runous ei ole leikkiketo, jossa poikain on lupa heittää kuperkeikkaa ja kävellä puujaloilla.”

Kiven puolustus

”Oksasen runollisuus, sen kieli, henki ja lausetapa, ei koskaan edistä suomen asiaa, vaan saattaa sen pikemmin ijankaikkiseksi jäätymään kankeisiin kaavoihin”. Ahlqvist vain jatkoi lähes yhden miehen sotaansa. Vaikka kaikki hänen kolme kaunista poikaansa kuolivat perätysten tulirokkoon, hän ei vaipunut suremaan eikä pyytänyt välirauhaa kulttuurivihollisilta.

Snellman valittiin Kirjallisuuden Seuran esimieheksi 32 äänellä ja Ahlqvist sai vain kolme ääntä. Hän ei kelvannut kielitieteelliseen- eikä runoustoimikuntaankaan. Kivi toivoi, että Ahlqvist tuskissaan unohtaisi hänet, kun Seitsemän Veljestä julkaistiin.

Kirjallisuuden Seuran teilaus

Kritiikki viipyi, mutta sitten räjähti. ”Eipä ollut onnekas se hetki, jolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura päätti julkaista tämän teoksen, sillä siten on Seura syystä toimittanut itselleen moitetta, herra Kivi itselleen säälittelyä ja naurua, ja suomalainen kirjallisuus itselleen sekä moitetta, säälittelyä että naurua”.

”Tämä kirjallisuus on näihin asti säästynyt huonoista kirjoista; nyt on Suom. Kirjallisuuden Seura hankkinut sille tällaisen huonon kirjan. Innokkaita kun oltiin ’das theure Vaterland zu retten’, luultiin herra Kiven ’Seitsemässä Veljeksessä’ tavatun jotakin alkusuomalaista, aito tschuudilaista, joka oli yhdellä iskulla nostava suomalaisen kirjallisuuden kunnian kukkuloille ja näyttävä maailmalle mongoolilais-turaanilaisen hengen koko sen loistossa ja alkuperäisyydessä.”

”Korvat tukittiin varovaisempien varoituksilta, näiden sanoessa, että taideteoksen on, käydäkseen taideteoksesta, oltava kaunis niinhyvin arjalaisten kuin turaanilaisten, niinhyvin ranskalaisten kuin suomalaisten keskuudessa, mutta että tämä kertomus, ’Seitsemän veljestä’, ei ollut ainoastaan vailla kauneutta, vaan oli se, raa’asti kuvatessaan raakaa, myös tosiasiallisesti ruma ja sitä paitsi vielä varsin ikävä.”

Punastuttavat puheet

Kiven tyylirikot saivat Ahlqvistin voihkimaan:
”Tätä ennenkuulumatonta raakuutta ei voi kääntää millekään sivistyskielelle. Kirjoitus- ja painomuste punastuvat niitä toistaessaan, mutta eivätpä ole punastuneet Suomalaisen Seuran toimihenkilöt, jotka ovat panneet painoon tällaisia järjettömyyksiä.”

Ja vielä juonestakin kolmasosan peitti loputon vuoropuhelu.
”Teos on, ikävä kyllä, hassutusta ja häpeäpilkku suomalaisessa kirjallisuudessa. Varsinkin se on suomalaisen rahvaamme ilkeää häpäisyä, tekijä kun näet uskottelee, että kuvaukset ovat muka luonnonmukaisia. Tämä rahvas ei ole missään sellainen, eikä ole koskaan ollutkaan sellainen kuin tämän kirjan sankarit; hiljainen, vakaa kansa, joka on raivannut ja yhä edelleen raivaa maamme korvet viljelykselle, on aivan toista laatua kuin Impivaaran uudisasukkaat.”

Vainajakaan ei saanut levätä rauhassa

Ilmeisesti ainoana Ahlqvist ymmärsi Aleksis Kiven suureksi vuoden 1870 Suomessa ja sääti vihapuheensa sen mukaisesti. Vailla mitään häpyä Ahlqvist lyyritteli vielä ruumiinhäpäisynkin:

Runoilijaks ma ristittiin,
Sanottiin Shakespeareksi,
Verraksi Väinön väitettiin:
Muut’ en mä ollut kuitenkaan
Kuin taitamaton tahruri
Ja hullu viinan juoja vaan.

 

Aleksis Kivi kuoli 1872 vain 38 vuotiaana epätoivoisena, humalan ja hulluuden aiheuttamiin vammoihin. Ahlqvist sen sijaan kuoli lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1889 aavistamatta, että jälkipolvet pitävät häntä kansalliskirjailijan surmaajana. Suomi tarvitsi kansankuvaajansa, joka oli äidinkieleen sitoutunut, ja Suomen ensimmäinen kukoistus puhkesi, kun suomenkieliset alkoivat hoitaa maan hallintoa, kulttuuria ja taloutta. Ylösnousemus routaisesta kuopasta oli kuitenkin suoranainen ihme.

Comments are closed.