13-N _Kolmastoista päivä ja perjantai
Enkä minä löytänyt enää sanoja,
ne uupuivat kaikki matkalla
jäivät punaisen hurmeaallon alle
eivätkä palanneet.
Uudet puheet olivat toiset:
terävät, kovat, tuomitsevat,
maailma oli löytänyt uuden pedon,
entisiä mahtavamman.
Pelko vyöryy yllemme,
eikä sen reittejä voi ennalta tietää.
Vähemmistön diktatuuri on sallinut
eriarvoisuuden kasvaa äärimmilleen.
Tulivuoren purkaus syöksee laavaa
kaikkiin ilmansuuntiin.
Sen alle jäävät sadat, tuhannet – miljoonat,
eivätkä he silti piittaa.
Ahneudella on karvaat kädet.
Armo on vain sana,
jolla ei enää ole mitään merkitystä.
Sininen ilmapallo
Aamulla varhain, kun kaupunki nukkui ja
kadut kellottivat tyhjinä,
eikä dieselin katkukaan ollut vielä herännyt.
Olihan sunnuntai, kirkas ja aurinkoinen
Elämisen sietämätön keveys ponnahteli edessäni kadulla.
Ramón Galludilla, yhtäkkiä, taivaansinisenä
Mistä se siihen ilmestyi, pöllähti yläilmoista,
pakeni katuviertä pitkin, pomppien matkallaan
Vaelsi korttelin päähän, pyörähteli ylös alas
matalampien talojen räystäisiin asti,
palasi taas alas kadulle ja hiipi seinänvieriä pitkin minua kohti.
Tuijotin sen liikkeitä.
Jähmetyin paikalleni, enkä saanut kameraakaan repustani
Iloinen kepeys täytti pään.
Ihmettelin miksi, kunnes pallo palasi jalkojeni juureen
ja jäi odottamaan.
Tuntui oudolta, kun kumarruin ja otin pallon käteeni
Palattuani sisälle sidoin sinisen suun kuminauhalla,
ja ripustin pallon huoneeni punaiseen verhoon.
Jokin taikavoima kirkasti päivän,
vaikka Pariisin verilöylyt olivat synkistäneet eilisen.
Rakas polkupyörä
Vanha ystävä kellarissa,
polkimissa vaarallinen yläkuolokulma ja,
jos olen julma, jarruissa löysää holkkumaa,
astimet varsin kuluneet, korjauskumit kadonneet,
ja vaihteetkin pitäisi tarkistaa.
Lämmöllä sitä ajattelen, vaikka sen runkoa kolottaa.
Hyvin se hoitaa tehtävänsä, satulan reiästä piittaamatta.
Tarakan korissa kuljetan kaupasta ostetun tavaran.
Kotiin kun pääsen, irrotan vaihteidenkiristysnappulan,
silloin sen siima vapautuu ja lepotila molemmille palautuu.
Turhaa puhetta
Ei tämä elämä tästä kummemmaksi muutu.
Älä nyt suutu,
vaikka sen avoimesti kertoisin ja sinunkin elämääsi vertaisin.
Ikä on tehnyt tehtävänsä ja paljon on tarttunut vaatteisiin
kaikenlaista turhaa kuonaa, vuosien tuomaa,
jonka jo ilolla karistaisin ja satsaisin uusiin unelmiin.
Eivät ne koskaan syntymästä lakkaa, toiveiden kirjo päälle pakkaa,
iso nippu jo odottaa nurkan takana noutajaa.
Ei ole enää tärkeää, onko kaikki niin järkevää
Voihan sitä mielessään aivo-voimistella ja pilviä taivaalta kurotella.
Ainakin jumpassa lihakset venyy ja välillä naurukin huulilta hersyy.
Riimit on rustattu turhanpäiten, eivät ne kerro yhtään mitään
Vaikea sitä on oivaltaa, että tärkeää asiaa ei ole olemassakaan.
Luottamus
Alan uskoa joulupukkiin.
Se ei tule, jos sitä ei tilaa.
Kun pojanpoikieni perhe jäi
ensimmäistä kertaa juuri remontoituun
kotiinsa viettämään joulua
perhekeskeisesti,
kysyin kahdeksanvuotiaalta;
”Mistä sinä tiedät, että joulupukki löytää tänne?”
”Ovat luvanneet” oli vankka vastaus.
Usko on rauhoittava asia,
luottamus helpottava asia,
ystävyys on niitä kumpaakin ja
paljon, uhkapaljon enemmän.
Täydellinen ystävyys ei vaadi eikä kilpaile.
Se vain on.
Ei sitä tarvitse vaalia.
Sen tuntee luissaan ja ytimissään,
siis pinnan alla.
Kesän henkäys kämmenessä,
unelmat sulassa sovussa,
harsopuvussa siniset.
Lämmin hymy ystävän
koko päivän kirkastaa.
Kukkakimppu sulavasti
jalkamaljaan solahtaa.
Juhla päättyy, väki häipyy, katse kohtaa kameran.
Ilon liekki leimahtaa.
Kauniin lahjan ikuistan, tallennan elävän muiston.
Jokin uusi lopun alku
lupaukset ja unelmat
jaksavat vatvoa itsensä esiin
eivätkä menetä merkitystään
tänäkään vuonna
Pilven takana aurinko luuraa,
odottaa sopivaa hetkeä,
kunnes voi taas näyttäytyä.
Sillä on vaativa tehtävä
pitää Tellus ehjänä.
Katselen kultahippuisiksi lakattuja varpaankynsiäni aamuyöllä,
on selvää, että uni on karannut, mutta minne?
Läksikö rakkaitteni mukana matkalle vai piiloutuiko kaapin taakse.
Tiedän, että menneitten mitta on täynnä,
mutta rohkeniko lähteä metsästämään tulevaisuutta,
jotta voisin uneksia yhteisistä retkistämme auringonmaassa.
Valencian yössä täydenkuun aikaan
hän tarjosi minulle Lepanton.
Dos Lepantos por favor, emmekä me unohtaneet Cervantesia.
Meritaistelulle, sanoi hän ja kohotti lasinsa.
Valencian yössä, hotellihuoneessa,
Espanjan yhdistynyt laivasto löi ottomaanit,
ja hän teki vaa’an kuin ei koskaan,
täydellisen ojennuksen kahden punaviinimorttelin jälkeen.
Muistathan Lepanton, sanoi hän ja tarkoitti jotain aivan muuta
täydenkuun aikaan.
Ja minä kuvasin leijonat, hänet ja sen pronssisen tornitalon katolla
lähellä Reina Sofian aukiota, Plaza de la Reina Sofia
Valencian sydämessä, ja Antti oli noussut kiipeilemään Suomessa.
Viime viikolla hän punnersi istumaan ja rupesi ryömimään,
ja me kävimme messussa ja Mercat Centralissa,
ja Antille puhkesi kaksi hammasta kahden entisen molemmin puolin.
Me haluamme nähdä vain kauneuden
loistavan auringon maassa.
Me haluamme tuntea suolaisen meren vaahtopäisten maininkien maassa.
Me haluamme sulkea silmämme ihmisen pilaamalta
ja nauttia elämästämme häikäisevän valon maassa.
